Yhden kananmunan pannukakku

Tiesittekö, että pikku- eli puoli-uunillinen ihminen voi tehdä kaikenlaisia ihmeitä? Kuten pannukakun yhdellä kananmunalla! Mun asuinkaverini alias avomieheni on selvästi leipurityyppinen tyyppi, mikä on ihan mahtavaa, ja kuvassa oleva pannari syntyi puolittamalla tämä Valion ohje.























Karviaishillon taas keitteli meitsi joskus alkusyksystä, tällä Villa Ainala Cuisinen ohjeella, vain hieman sokeria vähentämällä. Karviaishillo on ihan mahtavaa tavaraa.

Nyt kun linkitysten makuun päästiin, niin linkitetäänpäs vielä edelliseen postaukseen. Siellä on se arvonta, johon ehtii osallistua vielä tänään!

Mansikka, herukka, vattu ja moni muu

Ruokataloutemme matkasi viime viikonloppuna keskisemmän Suomen suuntaan kotikotikyläilylle. Paluumatkalla pysähdyimme toisiin sukulaisiin keräämään punaherukoita mehuntekoon. Suurkiitokset vielä kerran sinne Valkeakosken suuntaan!

"Aika keski-ikäistä", totesi siskoni mehuaikeistamme, mutta minä väitän, että jo oli aikakin, onhan tässä tullut kaikenlaista kotipuuhailua harrastettua muutenkin vuosikaupalla. Marttailu tekee sitä paitsi ihmisen onnelliseksi. (Anglismien ystäville tiedoksi, että paljonpuhuttu homing on lähellä sitä mitä yritän sanoa. Käytännöllisyyden ystäville tiedoksi, että oman mehun tekeminen on myös kaikin puolin järkevää. )
























Mehun ohjetta vilkuiltiin DanSukkerin sivuilta, mutta lopulta sillä oli melko vähän yhteyttä todellisuuden kanssa, sillä halusimme sakeamman ja vähäsokerisemman lopputuloksen. Kattilaan laitettiin siis kerrallaan 3 litraa herukoita ja muutama desilitra vettä. Kattilan sisältöä keiteltiin kunnes marjat olivat muuttuneet haalean värisiksi - antaneet siis mehulle kaikkensa. Siivilöinnin jälkeen mehu kiehautettiin kattilassa uudestaan sokerin kanssa. Sokeria meni eri eriin vaihdellen muutaman desin verran. Lopputulos oli mukavan tiivistä ja tulee siis olemaan käytössä riittoisaa.

Äitini tekee mehun aina mehumaijalla ja säilöö lasipulloihin kylmiösäilytykseen. Itse tein homman nyt täysin päinvastoin olosuhteista ja tarvikkeista johtuen: kattilassa keittämällä ja pakasterasioihin pakaten. Pakastus on kätevää kiireiselle, tottumattomalle tai tumpelolle, sillä pakastaessa tuotteen mikrobiologisesta säilyvyydestä ei tarvitse nähdä painajaisia. Rasioiden pesu siis riittää, ja sokerin määrän kanssa saa olla aika vapaamielinen. (Perushygieniasta pitää toki huolehtia, mutta koskapa ei.) Pakastaessa syksyn satoa kannattaa muistaa käyttää tuotteet ensin jääkaapissa jäähtymässä. Pakastimen puolella nollan alle mennään silloin nopeammin, ja sisällön laatu pysyy parempana.



















Pakastimeen pakkasin myös torilta äsken ostamiani mansikoita ja vadelmia. Vatut menivät sellaisenaan, sokeriripauksen kanssa, mutta kesän viimeiset mansikat maistuvat jo aika kypsille, joten raakaviipaloinnin sijaan kiehautin ne puolitettuina kattilassa pienen vesitilkan ja sokerin kanssa. Eivätpä entsyymit pääse kypsyttämään mansikoita entisestään. Erotuksena mehun tekoon on tietysti se, että kyse on kiehautuksesta, sillä mansikanpalat on tarkoitus pitää jotakuinkin syötävinä. Mehua prosessissa tosin irtoaa jonkin verran, mutta kyseessähän on vallan mukava sivutuote. Jäähtyneet rasiat pakataan jääkaapin kautta pakastimeen.

Chiliä grilliin, purkkiin ja pakkaseen

Olen saattanut aiemminkin mainita lähipiiristäni löytyvän erään, jonka mieltymys chilihedelmiin on keskivertoa suurempi. Omatkin chilinvartensa toki tuottavat satoa, mutta mikäli todellinen chilinnälkä iskee, voi onneksi aina tilata esimerkiksi 4,5 kg chilejä suuremman kokoluokan puutarhasta.






















Yllä maistiaislautasella keltaisia lemon drop- chilejä, pyöreän suippoja vihreitä ja punaisia jalapenoja, poltteettomia champion-paprikoita, punaisia suippoja bubba-chilejä sekä oransseja habaneroja. Ja mitä näillä sitten tehdään? Suurin osa chileistä päätyi tällä kertaa pakastimeen tuoreeltaan, aiempia chilisatoja on kuivattu ruoanlaittokäyttöön. Chilit sopivat toki myös kokonaisina grillaukseen, mikäli suu sietää poltetta. Yleensä olen nähnyt niitä täyteltävän esimerkiksi sinihomejuustolla.

















Nappasin satunnaisesta Allt Om Mat- lehdestä idean purkkipepperonien/-jalapenojen täyttämisestä juustolla ja käärimisestä pekoniin. Päätin tehdä saman tuoreille jaliksille, joita tosin esikypsytin uunissa hetken aikaa. Maku oli varmaankin ihan hyvä, mutta oma tulirajani tuli yhden paprikan kohdalla toden teolla vastaan, enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin seuraavaan hetkeen selviämistä :D. Idea oli kuitenkin toimiva, ja suosittelenkin kokeilemaan tätä kaupan miedoilla etikkasäilykkeillä!






















Etikkasäilykkeeksi päätyi tänään kokeilun vuoksi myös osa tuoreista jalapenoista. Paprikaviipaleet sujahtivat keiteltyyn lasipurkkiin ja päälle kaadettiin suolalla ja sokerilla maustettua, kiehautettua omenaviinietikkaa.

Marinoidut valkosipulinkynnet

Eräänä tammikuisena päivänä kaupassa oli tarjolla niin muhkean kauniita valkosipuleita, että niitä oli aivan pakko ostaa useampi. Niistä riittikin sitten paitsi keittoon, myös kolmeen eri marinadiin. Toteutimme säilöntäprojektin kanssa-aterioitsijan kanssa sellaisella innostuneen vauhdilla, ettemme tulleet mm. ajatelleeksi valkosipulien ryöppäämistä ennen marinointia... Vaihtoehtoina oli lopulta siis kirpsakka maku sellaisenaan tai pyöristyneempi maku lämpimien voileipien välissä. Ei ihan huono niinkään päin, mutta seuraava erä kynsiä saa parin minuutin pyöräytyksen kattilassa.




















Vasemmanpuoleisessa purkissa on lohkottuja yksikyntisiä valkosipuleita ja paloiteltuja keltaisia chilipalkoja (keskivahvoja, lihaisa Serrano-lajike) etikkaliemessä. Ohje on chilifoorumilta, liemi pitää sisällään lähinnä vettä, etikkaa, hunajaa (sokeria) ja suolaa. Purkkia ja kantta keitettiin vedessä hetkinen, valkosipulit ja chilit ladottiin purkkiin, kiehautettua lientä kaadettiin päälle piripintaan asti ja purkki suljettiin. Purkki oli ensin huoneenlämmössä pari päivää ja siirtyi sitten jääkaappiin. Valmistumista odoteltiin yhteensä viikon verran, mutta tällä tapaa säilömällä purkki säilyy avaamattomana paljon pidempäänkin.

Keskimmäisessä purkissa on tavallisen valkosipulin kynsiä, liemessä on pari ruokalusikallista omenaviinietikkaa, pari ruokalusikallista currya, hieman sokeria ja loput rypsiöljyä. Purkki kansineen oli taas kiehautettu, mutta liemi kylmää. (Kyseessä ei siis ole niin säilyvä tapaus kuin edellinen.) Nämä olivat valmiita jo vajaan viikon kuluttua, ja maistuivat hurjan hyviltä sellaisinaan leivän päällä.

Oikeanpuoleisen liemessä taas ei ollut etikkaa lainkaan: öljyn seassa oli vain sokeria, suolaa, pizzamaustetta ja pari chiliä. Myöhemmin etikkalisäys todettiin tarpeelliseksi, sillä valkosipulit olivat vielä melko kirpakoita.

Hyvä kokeilu kaiken kaikkiaan, purkkimarinointi oli yllättävän helppoa!