Artisokkapizza / artisokkapitsa

Kuvapostaus, oujee! Kuvista kiitos yhdelle Jussille. Alkuperäisestä ohjeesta kiitos Kotivinkille 3/2012. Täähän syntyi kuin itsestään.

Artisokkapizza eli artisokkapitsa

Pohja:
vapaavalintainen näppituntumainen pitsapohjataikina kuten meillä (kiitos yhdelle Jussille) tai
3 dl vettä
1/2 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
3 rkl öljyä
6-7 dl (durum)vehnäjauhoja

Täyte:
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 rkl öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
1 tlk (400 g) tomaattimurskaa (Muttin hienojakoinen on hyvää!)
1 tl kuivattua timjamia
1/2 tl suolaa
1 prk artisokansydämiä
n. 170 g tuoreita herkkusieniä
2 palloa (á 125 g) mozzarellajuustoa
rucolaa ja hyvää oliiviöljyä

*Valmista pohja. Sekoita kuivahiiva lämpimään veteen (+42), lisää suola, öljy ja puolet jauhoista. Sekoita tasaiseksi. Lisää loput jauhot. Vaivaa kymmenen minuutin ajan tasaiseksi ja kimmoisaksi. Jätä liinan alle lepäämään.
*Kuori ja hienonna sipulit. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota sipulit siinä. Lisää tomaattipyree, tomaattimurska, timjami ja suola. Anna kiehua hiljakseen sillä aikaa kun teet muut valmistelut.
*Valuta ja halkaise säilötyt artisokansydämet. Puhdista ja viipaloi herkkusienet ohuelti.
*Vaivaa pohjataikinasta ilmakuplat pois, jaa 3-4 osaan ja kaulitse ohuiksi pizzapohjiksi leivinpapereiden päälle.
*Laita uuni kuumenemaan erittäin kuumaksi (250°C-275°C). Valitse kiertoilma alalämmöllä tai tasalämpö.
*Levitä pizzapohjille tomaattikastike, revi sitten niiden päälle yhden pallon edestä mozzarellaa. Jaa artisokat ja sienet pizzoille, revi pinnalle vielä jäljellä oleva mozzarellajuusto.
*Paista pizzat yksi kerrallaan 6-8 minuutin ajan uunin alimmalla tasolla (tai kunnes pohja ei ole vielä palanut mutta pinta jo saanut hieman väriä). (Vahdi leivinpaperia kuin haukka, sille voi käydä hyvin kuumissa lämpötiloissa huonosti. Voit tietty paistella pizzat vaikka folion päällä, jos luonto antaa myöten.)
*Nosta tarjoiltaessa (eli heti) pizzan päälle tuoretta rucolaa ja valuta pintaan vielä hieman oliiviöljyä.

Calzonet

Olen hurahtanut myöhäisherännäisesti Jamie Oliverin keittokirjoihin ja ruokaohjelmiin. Täysin. Hurahtanut niin, että tuntuu melkein kuin Jamie olisi nykyään meidän perheenjäsen. Siteeraan Oliveria kokatessani, nauran ja nyyhkin tv:n ääressä. Hurmaannun jokaisesta uudesta ruokalajista.

Nyökyttelen vakavasti, kun Jamie esimerkiksi 30 Minute Mealsin esipuheessa kertoo, että kaikki hänen reseptinsä on erityisen tärkeää toteuttaa tarkalleen ohjeen mukaan - ja tunnen pientä syyllisyyttä, kun päädyn sittenkin soveltamaan tilanteen mukaan.



















Onneksi lopputulokset ovat yleensä toimivia silloinkin, kun oma luovuus ja jääkaapin realismi saa vallan. Ja onneksi Jamieta, tuota keittiötonttuamme, on kiittäminen ihan jo inspiksestä.

Asiaan. Jamien kotona -kirjan innoittamat, mutta itse sävelletyt calzonet olivat tosi hyviä.

Calzonet (neljä isoa)

Pohja:
neljän pizzapohjan pizzataikina vapaavalintaisella näppituntumaohjeella (meillä armoitetun pizzantekijän, ei minun eikä kotitontun vaan sen kolmannen, kombo: 4 dl lämmintä vettä, 1 pss kuivahiivaa, 1 tl sokeria, tarpeellinen määrä jauhoja ja oikein reilu loraus öljyä, vaivaus, kohotus vesihauteessa, vaivaus ja se on siinä)

Tomaattikastike:
loraus oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 tlk tomaattipyreetä
1 tlk (400 g) valkosipulimaustettua tomaattimurskaa
kourallinen basilikanlehtiä
1 tl sokeria
pieni ripaus suolaa ja mustapippuria

Täyte:
loraus öljyä ja nokare voita
kolme kourallista kuivattuja suppilovahveroita + vettä
1 sipuli viipaloituna
3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
70 g tuoretta pinaattia
200 g palvikinkkua kuutioina
ripaus merisuolaa
mustapippuria myllystä

2 mozzarellajuustopalloa (à 125 g)



















*Valmista pizzataikina kaulitsemista vaille valmiiksi. Laita kuivat suppilovahverot kulhoon likoamaan veteen.
*Valmista tomaattikastike. Kuullota valkosipulia ja tomaattipyreetä parin minuutin ajan paistinpannulla öljyssä keskilämmöllä. Lisää tomaattimurska ja basilikan lehdet sekä sokeri. Anna kiehua hiljalleen noin 10 minuutin ajan. Tomaattikastike saa kiehua kokoon, sillä calzonen täytteen ei tule olla lainkaan vetistä. Siirrä sivuun kippoon odottamaan ja pyyhkäise pannu puhtaaksi.
*Kuumenna pannulla keskilämmöllä öljy ja voi. Purista liotetut suppilovahverot kuivaksi ja lisää sienet sipulin ja valkosipulin kanssa pannulle kuullottumaan. Huuhtele ja kuivaa pinaatti. Lisää pannulle pinaatti ja palvikinkku. Kääntele seosta, kunnes pinaatit ovat "kutistuneet" ja alkaa näyttää siltä, että kaikki ylimääräinen neste seoksesta on haihtunut.
*Sekoita sieni-pinaatti-kinkkuseokseen tomaattikastike. Kytke levyn lämpö pois, mutta anna seoksen vielä lepäillä lämpimällä levyllä. Jälleen kerran: seoksen tulee olla ennemmin kuivaa kuin kosteaa, jotteivät calzonet kostu liikaa.
*Kuumenna uuni mahdollisimman kuumaksi (meidän uunilla se tarkoittaa 275°C:ta). Jaa pizzataikina neljään osaan ja kaulitse pyöreiksi, halkaisijaltaan n. 30 cm kokoisiksi levyiksi. Jaa täyte ympyröiden puolikkaille. Revi kuhunkin pohjaan täytteeksi vielä puolikas mozzarellapallo. Taita taikina lihapiirakan tapaan, ja rypytä tiukasti kiinni.
*Paista kuuman uunin alatasossa n. 10-15 minuutin ajan, kunnes calzone on pullistunut ja väriltään kullanruskea.

Keväisen pizzaiset Italian-terveiset

Rooma + Firenze + Pisa + Venetsia + Milano + kevätsää + opiskelijabudjetti + yksi ruokabloggaaja + yksi ruokabloggaajan kanssamaistelija + yksi ehtoisa Erasmus-emäntä = aurinkoiset päivät täynnä pizzaa ja vatsa täynnä vehnäjauhoja. Sekä ehkäpä nyt muutama kirkko freskoineen ja tietysti romanttinen gondoliajelu.





















Luulin Italiaan matkatessani että pizza on ilmiö, joka toki on Italiasta lähtöisin, mutta josta muu maailma on paisutellut sellaisen joka kadunkulman lättysen. Kuinka väärässä olinkaan. Pizzaa ei ollut vain joka kadunkulmassa, vaan myös jokaisen korttelin varrella useampaan kertaan. Sitä sai nauttia sekä ravintolassa istuen että tavola calda -pikaruokapöydistä viipaleina nappaillen. Se oli sekä hyvää että ei niin hyvää. Sikäli maailmalle levinneisyys pitää paikkansa, että täydellistä pizzaa on mahdollista saada yhtä hyvin Italiasta, Saksasta kuin ehkä Suomestakin, väitän minä.






















Koska lomayhtälöömme kuului tosiaan rajallinen budjetti, lämpimän ruoan nälkä täyttyi pizzalla usein. Olin kaavaillut matkasta risotto-, polenta- ja pastaretkeä, mutta jotenkin nuo olisivat aina olleet osa mittavaa, istuvaa ja hieman hintavampaa pidemmän kaavan illallista, eikä meidän tehnyt sellaista kovin usein mieli koska olimme syöneet päivällä Italian-nälässämme kaikkea pientä. Illalla nälkä oli siis juuri pikaisen pizzapalan kokoinen. Yhtenä iltana söimme pastat, juuri sopivan kokoiset, mutta koska italialaiset pitävät pastaa vain alkuruokana, tuli pelkän pastan syömisestä epämukava olo. Ihan kuin olisi rikkonut sääntöjä. Pizza oli jotenkin sosiaalisesti hyväksytympi yhden ruokalajin ateria, kertokaa vaan neuroottisille hermoilleni miksi.






















Jossain vaiheessa pizza alkoi töksähdellä niin, että se pizzapalan kokoinen nälkä oli täytettävä jollain muulla. Milanossa tutustuimme alkuillan aperitivo-kulttuuriin: ravintolan drinkkilistalta valitaan noin kahdeksan euron hintainen drinkki, jonka kylkeen saa sitten hakea noutopöydästä naposteltavaa mielensä mukaan. Tarjolla oli esimerkiksi pinaattimunakasta, antipasto-vihanneksia ja maukkaita bruschetta-leipiä. (Sekä nakkeja.) Viimeisen illan aperitivo-paikka yllätti tarjoilemalla maistiaisiksi myös risottoa ja polentaa, joten tuli sitten henkinen ruksi rustattua niidenkin kohdalle!


















Pizza ja naposteluruoat ilahduttivat, mutta parasta Italiassa oli - yllätys yllätys - se, kuinka hyviä ihan yksinkertaiset raaka-aineet olivat. Muutama sardelli riitti maustamaan koko tomaattilätyn. Yksi reissun ylivoimaisesti parhaista aterioista oli eräästä firenzeläisestä kulmakioskista ostettu bresaola-rucola-artisokka-foccaccia. Kaikki täytteet maistuivat täydellisiltä sellaisenaan ja yhdessä, ja leipä oli ihanan pehmeää, oliiviöljyisen rapeaa ja suolakiteillä silattua. En tiedä olenko koskaan syönyt parempaa täytettyä leipää.
















Toinen ylivoimaisesti parhaista aterioista taas oli piknikkimme Milanon linnapuistossa. (Kyllä, siellä todella oli piknik-sää näin helmikuun lopun kunniaksi.) Dippasimme leipää tuoreeseen pestoon ja käärimme kotijuuston tapaista tuorejuustoa parmankinkkuun. Kirsikkatomaattien kanssa toimi mielettömän hyvin taleggio-juusto: kiitos vain Lentävän Lehmän kauppiaalle joka vinkkasi minulle ennen matkaa, että juuri taleggiota kannattaa Pohjois-Italiaan matkaavan maistaa! Jälkkärirasioista kaivettiin esiin äkkimakeita marsipaani-ricottaleivoksia. Jotenkuten onnistuimme lopulta vyörymään puistosta ulos.






















Ennen Suomeen paluuta tein vielä pyhiinvaelluksen supermarkettiin, josta piknikherkutkin oli aiemmin noudettu. Jos lentomatka olisi ollut vaihdoton eli lyhyempi, olisin varmaankin kantanut kotiin parmesania ja ties mitä muuta perustavaraa, nyt järkeilin ja tyydyin hyvin säilyviin tuotteisiin, joita Suomesta on vaikea metsästää: suolaan säilöttyihin kapriksiin, kuivaan paprikamakkaraan sekä tietysti suolaisiin sardelleihin, joista tykkään hurjan paljon enemmän kuin Suomen anjoviksista. Vaan katsokaa oikeasti tuota kuvan vihanneshyllyä! Olisin halunnut tuoda sen kotiin sellaisenaan. Jalkapallon kokoisia fenkoleita, salaattisikuria eri väreissä, artisokkaa eri muodoissa… onneksi kevät on pian tulossa Suomeenkin! Sitä odotellessa nälkä lähtee taatusti vaikkapa pizzalla, ihan joka puolella maailmaa.

Uneliaan veli tarjoilee: Rapeapohjainen jauhelihapizza

Veli on tehnyt viime aikoina suurella menestyksellä pizzaa, jonka salaisuus piilee parissa niksissä.


















*Osa pohjataikinan jauhoista korvataan leseillä, jotka tuovat valmiiseen pizzaan makua.
*Ohueksi kaulittu pizzapohja levitetään reilusti öljytyn uunipellin päälle ilman leivinpaperia. Näin pizzapohja pääsee paistovaiheessa kuumenemaan paremmin, ja lopputulos on ihanan rapea.
*Tomaattikastikkeen ja erillisen jauhelihatäytteen sijaan pohjaa varten valmistetaan tomaattinen jauhelihakastike. Jauheliha ja tomaatti maustavat toisensa.
*Täytteitä saa olla runsaastikin, sillä kuuma uuni ja leivinpaperiton pelti pitävät huolen siitä, ettei pohjasta tule vetinen.

Pizzareseptejä on varmasti yhtä monta kuin pizzakokkejakin. Ohje pizzapohjaan löytyy esimerkiksi Myllyn Parhaalta.

Tähdetähdet

Kalapataan ostettua pinaattia jäi yli, ja kun Kolatun ihanaa kuttuchevreä oli päätynyt jääkaappiin ja sitruunamehua ja valkosipuliakin löytyi, syntyi aineksista sitruunainen pinaattipasta. Idea on uusimmasta Glorian Ruoka&Viini- lehdestä, jonka ohjeessa tosin chevren tilalla oli herajuustoa. Kermakin jäi uupumaan, mutta täyteläisyyttä enemmän olisin oikeastaan kaivannut pastaan jonkinlaista "väkevyyttä", ehkäpä kapriksia? Vallan maistuvaa kuitenkin.























Pastaan päätyivät hiljattain myös pakastelokerosta löytyneet sipuliset jauhelihapihvit. Sillä aikaa kun pasta kiehui, yhdistin kipossa kevytkerman jämät, aurinkokuivattuja tomaatteja sekä kohmeiset pihvit paloiteltuna ja lykkäsin yhdistelmän kiehahtamaan mikroon. Mukaan vielä mausteita (riippuen tietysti jauhelihapihvien mausteisuudesta) ja sekoitus kypsän pastan joukkoon. Nautin lipstikan kanssa, juustokin sopii hyvin mukaan.























Kuivattu lipstikka sopii myös kuttuchevre-tomaattivoileivän päälle. Kinkku-avokadovoileipää taas on höystetty tällä kertaa sekä pienellä sipauksella piparjuuritahnaa sekä sitruunapippurilla. Kinkun mieto maku täydentyy ja avokadon rasvaisuus taittuu piparjuurella hienosti. Sitruunapippurillakin on samankaltainen vaikutus.





















Kinkkupaketin viimeiset, jo hieman kuivahtaneet siivut katoavat tietysti pizzaan. Tulisen pizzan muut ainesosat ovat yli jääneitä tortillatykötarpeita eli salsaa, jalapenoja ja juustoraastetta. Pohjana voisi käyttää tortillalettuakin, mutta nyt pakastimesta löytyi pizzapohjia.
























Vatsa kiittää ja maailma pelastuu!

Pizza Kit

Pari päivää sitten lähti testiin Pizza Kit- pakkaus, joka sisältää siis rullatun, valmiin pizzapohjan ja purkillisen tomaattikastiketta. Olin ehkä hieman ennakkoluuloinen, mutta pitihän tämä kokeilun nimissä kokeilla!

















Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että pohja sisältää varmasti hurjasti lisäaineita. Niinhän se sisältääkin. Tarkemmin ajatellen suurinpiirtein samat aineet löytyvät kuitenkin niistä leivistä, joita Suomi puputtaa palakaupalla päivittäin. Ostan leipää todella harvoin, joten satunnainen valmispizzapohja tuskin on lisäainekokonaisuudessa kovin haitallinen palanen. Lisäaineiden hyvänä puolena (?) mainittakoon pohjan mahtava käsiteltävyys: se venyi ja vanui niin, että tunsin itseni vähintään pizzerianomistajaksi. Venytettynä pohjaa olisi riittänyt varmaan kahdelle pellilliselle. Valmiina pohja oli todella rapea, ja hyvänmakuinenkin.

Toinen ajatus oli tietysti, että sekä pohja että kastike ovat varmasti kovin suolaisia. Näin olikin. Kastike oli kuitenkin todella maukasta: itse valmistamalla toki saisi vastaavaa, mutta hauduttelu veisi parhaimmillaan tunteja. Suolaisuuden voi ja se kannattaa myös ottaa huomioon täytteiden valinnassa: kukaan ei käske lataamaan pizzapohjalle laakillista metukkaa ;)






















Että kannattaako? Juu tai ei. Hinta, noin 3,5 euroa, on tietysti kova kun vertaa omatekoisen pohjan ja tomaattikastikkeen arvoon. Onnistumisen elämyksetkin ovat alusta asti tehdyssä pizzassa tietysti aivan eri sfääreissä kuin tällaisia oikoteitä käyttämällä. Kuitenkin, mikäli tekee mieli kotona tehtyä pizzaa ja nopeasti, on tämä oiva vaihtoehto (sinänsä myös aivan hyville) pakastepohjille ja tomaattipyreelle.

Viikonlopun rapea kruunu

Mikäli oikein muistan, ei blogistani löydy vielä yhtään pizzapostausta. On siis jo aikakin. Tällä kertaa erityismaininnan ansaitsevat kaupan valmiit pohjat, jotka ovat minulle hemapa:n kaltaista retroretkeilyä. (Jossain vaiheessa nääs ihastuin hiivataikinan vaivaamiseen niin kovin, että moiset unohtuivat kokonaan.) Rapeeta, ja nopeeta!


















Pohjaa maustoi tomaattimurskan lisäksi soijarouhekastike, jota voin lämpimästi suositella tähänkin tarkoitukseen. Satunnaiset tonnikalapalaset, sinihomejuusto, aurinkokuivattujen tomaattien viipaleet, runsas juusto ja pakollinen kestosuosikkini ananas saivat ylleen rennolla ranneliikkeellä rikotun munan. Nam.