Totuuden hetki eli päivän verran blogi-realitya

Liemessä-Jenni haastoi blogi-realityyn eli kertomaan tavallisesta arkipäivästään sen kummemmin kaunistelematta. Ihan huippuhauska idea!

Asiahan on niin, että blogiin valikoituu totta kai vain "bloggaamisen arvoista" matskua. Minulle se ei tarkoita sitä, että kuvan pitäisi olla viimeisen päälle stailattu ja valotettu, mutta pitää sen jokin heppoinen rima ylittää. Ruokalaji saa olla arkinen, mutta pitää siinä nyt jokin idea olla, tai ainakin sen on tullut herättää minussa joitakin tunteita, joita jakaa maailmalle.

Epäilen, että jos roiskisin tänne jokaisen räpsäisyn ja jokaisen yhdentekevän suupalan, ei ketään, edes mua itseäni, kiinnostaisi käydä lukemassa juttujani. Samalla on muistettava että jokainen on oma itsensä omissa projekteissaan: täällä on blogitotuus elämästäni, ja se on yhtä tosi kuin vaikkapa bussissaistumistotuus, kavereidenkanssahengailutotuus tai mikä tahansa muu.

Torstai 18.10.2012





Heräsin puoli seitsemän aikaan aamulla kovin matalin mielin, sillä en saisi tänä aamuna syödä mitään ihan saman tien heräämisen jälkeen. Olin menossa verikokeisiin, nääs. Normaalisti kaataisin lautaselle kaurahiutaleita, maitoa ja heittäisin tuorepuuron sekaan vaihtelevasti mustikoita, omenasosetta tai pelkkää hunajaa.




Syömisen sijaan sain heittää pois jääkaapissa todella monta päivää liikaa majailleen sapuskan jämät. Ympäristörikos? Kyllä. Harmittiko? Ei. Olin tehnyt Quorn-pataa, jonka mausteet muodostivat yhdessä erehdyttävän koiranruokamaisen aromin, ja olin silti syönyt ruokaa jo päiväkaupalla. Kunnes sitten unohdin viimeiset jämät jääkaapin perälle. Kanssaruokailijani on tämän syksyn ajan ulkomailla, ja mulla on vielä mitoitusten kanssa vähän ongelmia. Poisheittäminen on kuitenkin minusta rehellisesti sanoen tosi noloa, ja siksipä sitä tapahtuukin onneksi ehkä vain kerran muutamassa kuukaudessa.



Sitten pakkasin eväät töihin. Olin keittänyt edellisiltana ison kattilallisen pelmenikeittoa. Siihen tuli kasvislientä (kuutiosta), paprikaa, selleriä, sipulia, kaupan pakastealtaasta poimittu valmispelmenipussi, maitoa, sulatejuustoa ja omasta pakastimesta noukittu persiljanokare, sekä lopuksi ranskankermaa. Keitosta tuli to-del-la hyvää. Sille kävi kuitenkin se sama puhtaan esteettinen juttu, joka toistuvasti on syynä sille, etten halua blogata jotakin ruokaa. Juoksetin ruoan TAAS!



Edellisen illan tiskit jäivät odottamaan iltaa, tai lopulta ne taisivat odotella perjantaihin asti. Mitäpä näistä.




Kokeista päästyäni suuntasin kohti työpaikkaa ja hain matkalla aamupalaksi ison kaakaon ja croissantin. Kuinka ravitsevaa ja vitamiinirikasta. Siinä vaiheessa aamupalan tarve oli jo jäätävän huutava, ja valinta aivan täydellinen.



Puoliltapäivin lämmitin eväät mikrossa. Sitä ennen siirsin sopan muovikiposta työpaikan lautaselle. En ehkä niinkään kemikaalipelon vuoksi, vaan enemmän sen takia, että oikealta lautaselta syöminen vaan tuntuu enemmän syömiseltä.

Iltapäivällä aloin etsiä jotakin makeaa hyvää laatikoista, mutta viimeinen myslipatukka (Alpen) oli tullut syödyksi edellisenä päivänä. Söinpä siis purkkaa. Sitten kuulin että illan urheilutreenit oli sateen takia peruttu, joten saatoin töiden jälkeen poiketa näkemään vanhoja tuttuja ja hoitamaan samalla pari juoksevaa asiaa ennen kotimatkaa. Ilman välipalaa nälkäni oli päässyt kasvamaan niin, että yritin hiljentää sen parilla salmiakkikarkilla. Ei toiminut.



Onneksi kotona odotti päivän kulinaarinen ja etenkin visuaalinen huipentuma: pala kakkua! Olin paistanut kakun puolitoista viikkoa aiemmin (aivan, blogin päiväys ja paistopäivä eivät täsmää), laittanut ehjän puolikkaan pakastimeen, hajonneen puolikkaan kulhoon ja käynyt verottamassa muruja säännöllisesti jääkaapin kulmilla siitä lähtien. Hyvää se oli, edelleen, ja loppui viimein, vaikka olisi vielä voinut jatkuakin.

Nautin kotona sadeillan laiskasta fiiliksestä. Olin ajatellut lukea "jotain hyvää kirjaa", mutta todellisuudessa istuin vain läppärin ääressä tekemässä, noh, en todellakaan mitään tärkeää ja katsoin haikein mielin edellisen päivän Tuuri-päätösjakson ja jonkin toisen yhtä kulturellin ohjelman.



Noin seitsemän aikoihin söin lautasellisen pelmenikeittoa. Jatkoin itseni taputtelua selkään, sillä onnistun todella harvoin suostuttelemaan itseni syömään samaa ruokaa monen monta kertaa putkeen. Olen ihan liian vaihtelunhaluinen. Mutta pelmenisopan sulatejuustoliemi oli ihan mahtavan hyvää. Uni kutsui joskus kymmenen ja yhdentoista välillä. Kuinka ihanaa, että seuraavana aamuna saisi syödä heti ensimmäisenä aamupalaa!

p.s. Arvaatteko, mitä söin seuraavana päivänä lounaaksi JA päivälliseksi?