maanantaina, tammikuuta 28, 2013

Paahdettu parsakaali sitruunalla ja oliiviöljyllä

Lauantaina mietin, mitä tekisin yhdelle henkilölle yhdestä parsakaalista. Ruokabloggaajilla oli vuosisadan herkkujuhlat ja samaan aikaan toisaalla meikäläinen toipui jonkinlaisesta vatsapöpöstä - nyt jos koska tarvittiin LOHTUA. Onneksi illan edetessä ruokahalu sentään palaili, ja mikä parasta, Kädenvääntöä-blogi tarjoili ohjeen sen parsakaalin laittoon.

Amerikkalaisessa alkuperäislähteessä kerrotaan kokkaajan kotijoukkojen hehkuttaneen, että jos vanhemmat tekisivät lapsilleen parsakaalia aina näin, lapset eivät vihaisi parsakaalia, lapset rukoilisivat parsakaalia pöytään. Aika uskottavaa! Ja mielettömän hyvää tää olikin.

























"The best broccoli of your life" goes Kädenvääntöä goes Unelias kokki

1 parsakaali
pari reilua lorausta oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
4 valkosipulinkynttä
1/2 sitruuna
juustoraastetta (parmesaani ois pop, mutta rasvainen edamikin käy ihan hyvin)

*Jos peset parsakaalin aluksi, kuivaa se huolella.
*Irrota parsakaalista kukinnot reilun kokoisiksi palasiksi, liian pienet kärähtävät uunissa.
*Vuoraa uunipelti foliolla, levitä parsakaali pellille. Lorauta mukaan reilusti oliiviöljyä, mausta suolalla ja pippurilla, sekoita niin että öljy leviää tasaisesti joka puolelle. Kuori ja pilko myös valkosipulinkynnet mukaan. (Voit joko pilkkoa valkosipulin hyvin hyvin pieneksi niin että se uppoaa parsakaalin sekaan, tai jättää melko suuriksi paloiksi jotka lopuksi jätät syömättä: irralliset valkosipulinpalaset palavat tässä showssa herkästi pahanmakuisiksi.)
*Lämmitä uuni 225°C:een ja paista parsakaaleja uunin keskitasolla 15-20 minuuttia tai kunnes ensimmäiset kukinnot ovat alkaneet saada hieman ruskeaa väriä.
*Pese sitruunanpuolikkaan kuori huolella. Kun otat parskaalit uunista, raasta sitruunankuori nopeasti parsakaalien päälle. Purista päälle myös mehu, ja raasta lopuksi juusto niin, että se sulaa parsakaalin pintaan.

lauantaina, tammikuuta 26, 2013

Sipulipiiras ja itkuton sipuli

Viikko takaperin tein eräissä hauskoissa juhlissa evääksi kolme pellillistä sipulipiirakkaa. Se tiesi melkein viiden sipulikilon pilkkomista, viihdyttävää puuhaa se. Pilkkomisprosessi kesti aika kauan (ihan niin kuin kaikki muukin kun minä kokkaan, en tästä syystä IKINÄ pärjäisi MISSÄÄN MasterChefin tapaisessa), mutta samalla se sujui itkuitta, kuten yleensä. Ja jälleen kerran kohtasin tutun tilanteen: varsin sivistynyt ja järkevä tyyppi kysyi, että "itkettikö"?

Leppeä small talk -kysymys saa mut aina vähän hermostumaan. Asiahan on niin, että sipuli-itku saa kansalaisten mielissä jonkin ihme muna-vai-kana -tyyppisen ikuisuusongelman arvon. Eih! Pysytään niissä munissa ja kanoissa, ja ratkaistaan se yksinkertainen ongelma sillä yhdellä yksinkertaisella tavalla. Sillä terävällä veitsellä. Asia on niin tärkeä, että tein jotain ainutkertaista tämän blogin historiassa (ja tulevaisuudessa): havainnollistavat piirrokset!

















Älä käytä tylsää veistä sipulin leikkaamiseen. Tylsä veitsi ei leikkaa sipulin soluja siististi, jolloin ärsyttävää ainetta roiskuu ilmaan ja sitä kautta silmiin.

















Käytä terävää veistä sipulin leikkaamiseen. Terävä veitsi leikkaa sipulin solut siististi, jolloin sitä ärsyttävää ainetta ei roisku ilmaan ja sitä kautta silmiin. Älä leikkaa painamalla veistä suoraan alaspäin, vaan anna veitsen kulkea eteenpäin samalla kun leikkaat.


























Ja niin, se sipulipiirakka. Tää oli hyvää!

Pekonilla maustettu sipulipiirakka (1 pellillinen)

1,5 kg sipulia
nokare voita ja tilkka öljyä

250 g voita
5 dl vehnäjauhoja
reilu 0,75 dl kylmää vettä

1 pkt (170 g) pekonia
3 suurta kananmunaa
2,5 dl täysmaitoa
mustapippuria, 1 tl suolaa
muutama kourallinen juustoraastetta

*Leikkaa sipulit puoliksi, kuori puolikkaat, ja viipaloi sitten ohuelti.
*Kuumenna suuressa pannussa keskilämmöllä voi ja öljy. Lisää sipuli: ei hätää, vaikka pannu tulisi aivan kukkuroilleen - vesi alkaa haihtua pian. Kun sipulin kuullottuminen alkaa, kääntele ja jatka kääntelyä sillon tällöin kunnes suurin osa sipulista on alkanut kuullottua. Laske lämpö matalaksi ja anna sipulin kypsyä kannen alla noin tunnin ajan, kunnes se on hyvin pehmeää ja jopa siirappimaista rakenteeltaan.
*Valmista taikina. Pilko suurella leikkuulaudalla kylmä voi pieniksi kuutioiksi. Nypi sitten kulhossa voikuutiot ja vehnäjauhot tasaiseksi muruksi, lisää joukkoon kylmä vesi ja sekoita nopeasti. Anna vetäytyä jääkaapissa.
*Saksi pekoniviipaleet suikaleiksi erilliselle, kylmälle pannulle. Kuumenna ja paista, kunnes pekoni on rapeaa. Siirrä sivuun odottamaan.
*Kun sipuli alkaa olla valmista, kaulitse taikina uunipellin kokoiseksi pohjaksi. Helpoiten se käy, kun kaulitset taikinan kahdessa erässä, eli puolikkaan pellin kokoinen levy kerrallaan. Suuri taikinalevy on helppo siirtää pöydältä, kun käärit sen kaulimen ympärille ja siitä sitten leivinpaperoidulle uunipellille.
*Vatkaa kulhossa sekaisin munat ja maito, mausta pippurilla ja suolalla. Levitä taikinapohjan päälle ensin pekonimuru, sitten sipuli, sitten juustoraaste ja lopuksi munamaito.
*Paista uunin keskitasossa 200°C:ssa noin 25-35 minuuttia tai kunnes piiraan pinta on saanut kauniin ruskean värin.



sunnuntaina, tammikuuta 20, 2013

Kanelinmakuinen pannacotta

Jääkaapissa vailla käyttöä kuikuileva kuohukerma - mikä ihana mahdollisuus. Tein pannacottaa, jonka maustoin kanelilla liian äitelyyden välttämiseksi. Jälkkärille ei arkiruokavaliossa löydy oikein lokeroa, jos yksin syö, joten otin reteästi lounasevääksi pelkästään parin desin rasiallisen tätä. Piti muuten nälkää erittäin hyvin ja pitkään!

Parempi kuitenkin lounaseväänä, kuin alkuperäisenä inspiksenä olleen keittokirjan (Samettisia makuja) väliotsikkoeväänä. "Nautintoja TV:n ääressä". Pannacotta? *Tähän se sellainen hymiö, jossa toinen kulmakarva nousee ylöspäin.*

























Kanelinen pannacotta (4 miniannosta tai pari suurempaa annosta)

1,5 liivatelehteä
1 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
1 vaniljatanko
0,75 dl sokeria (0,5 dl riittäisi kyllä hyvin)
pieni, varovainen ripaus kanelia

*Laita liivatelehdet kulhoon ja peitä kylmällä vedellä, anna pehmetä ainakin viiden minuutin ajan.
*Kaada maito ja kerma paksupohjaiseen kattilaan. Halkaise vaniljatanko pitkittäin ja raaputa veitsen kärjellä siemenet puoliskoista kermamaidon joukkoon. Lisää myös vaniljatanko kattilaan. Kuumenna sitten kermamaito lähes kiehuvaksi (niin, että näet ensimmäiset vienot pulpahdukset muttet kuitenkaan kiehauta), ja nosta pois liedeltä. Anna maustua kannen alla noin 5 minuutin ajan.
*Kuumenna toinen pieni kattila tai pannu. Purista liivatelehdistä ylimääräinen vesi pois ja laita ne sitten tyhjän kattilan pohjalle sulamaan, sekoita. Sulaminen tapahtuu silmänräpäyksessä, minkä jälkeen voit ottaa kattilan sivuun levyltä. Kun liivatelehdet ovat muuttuneet nestemäisiksi, lisää niiden joukkoon kauhallinen kermamaitoa ja sekoita tasaiseksi. Sekoita sitten tämä pikkuseos lopun kermamaidon joukkoon. Mausta pienellä ripauksella kanelia.
*Kaada seos annosmaljoihin tai juomalaseihin. Hyydytä jääkaapissa vähintään 3 tunnin ajan. Kumoa lautaselle tai nauti tarjoiluastiasta.

maanantaina, tammikuuta 14, 2013

Suppilovahvero-jauhelihakastike

Onko teilläkin keittiön kaapeissa muutama rasia kuivattuja suppilovahveroita? Juu niin vaan meilläkin. Niistä voi tehdä vaikka jauhelihakastiketta: maku on balanssissa mitä parhaiten, ja meininki on silloin juuri sitä kasvisproteiinilla jatkamista, mitä meidän maapallon vauraiden kannattaisi harrastaa, kun mieli tekee juustoa ja jauhelihaa.

Hyvän mielen ruokaa tämä oli siksikin, että 1) siihen tuli Koskenlaskijaa, jota (nyt ulkomailla oleva) kanssa-asujani laittaa jauhelihakastikkeeseen, 2) sitä syödessä tulin siihen tulokseen, että sieniä karttava pikkuveljenikin saattaisi joku päivä syödä tällaista ja 3) kiitos isäni mieltymysten ja kodin kaikujen, minulla on paitsi kuivattuja sieniä kaapissa, myös taipumus tehdä toisinaan tällaista suurustamatonta kastiketta, eli oikeastaan jauhelihaa, sattumia ja lientä, yhdistelmä kun maistuu spagetin kanssa hyvältä. Omistettu siis teille, elämäni miehet.

























Suppilovahvero-juusto-jauhelihakastike

1 suuri sipuli (jota minulla ei yllätyksekseni ollutkaan, laitoin raastettua porkkanaa mutta sipuli olis parempi)
1 rkl tuoretta timjamia hienonnettuna
tilkka öljyä
400 g (pihvikarjan) jauhelihaa
1 valkosipulinkynsi
1/2 tl merisuolaa
1/2 tl valkopippuria
n. reilu 1/2 l kokonaisia kuivattuja suppilovahveroita, tai vastaavasti paljon vähemmän muruksi jauhettuja
3 dl vettä
1/2 pkt (125 g) Koskenlaskija-sulatejuustoa
2-4 dl maitoa

*Hienonna sipuli ja kuullota sitä timjamin kanssa suuressa pannussa öljytilkassa. Kasaa sipuli pannun reunoille ja ruskista keskellä huoneenlämpöinen jauheliha kunnolla ruskeaksi (=anna paistua, äläkä sekoittele vimmatusti heti alusta alkaen). Hienonna valkosipulinkynsi ja lisää joukkoon. Mausta suolalla ja valkopippurilla.
*Hienonna kuivatut suppilovahverot kokonaisia pienemmäksi: tämä käy näppärästi esimerkiksi saksilla. Kippaa kuivat sienet pannuun ja lisää sitten perään vesi. Sekoittele muutaman minuutin ajan niin, että neste alkaa imeytyä sieniin. (Sieniä ei siis lioteta etukäteen tässä ohjeessa, vaan ne saavat imeä itseensä koko kastikkeen makua. Joku keskustelupalstakommentti tosin ohjasi liottamaan suppilovahveroita ennen käyttöä, jotta Tshernobyl-jämät jäisivät minimiin, mutta jääköön tämä jokaisen omaan harkintaan.)
*Paloittele joukkoon sulatejuusto, sekoita ja lisää joukkoon maito. Anna hautua matalalla lämmöllä kannen alla noin 15 minuutin ajan. Seuraa välillä nesteen määrää, lisää nestettä tarvittaessa. Maista, mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.
*Tarjoile spagetin tai perunoiden kanssa.

sunnuntaina, tammikuuta 13, 2013

Fenkoli-munakoiso-sipulipaistosta ja polentaa

Tämän herkullisen kasvispaistoksen ja polentan alkuperäinen resepti on New Vegetarian Kitchen -kirjasta. Lyhyen tuttavuutemme aikana olen todennut ilolla, että kirja muistuttaa hurjan paljon kasvisruokakirjojen kuningatarta, Plentyä, ja Plentyn munakoisopolentan tapainen oli myös tämä ruoka. Loistavaa, yksinkertaista, ja samalla kuitenkin jotain vähän uutta ja erilaista.

Kun olin jo matkalla kaverini luo kokkaamaan tarvikekassillisen kanssa, pyysin vielä puhelimessa ostamaan kaupasta fetaa. Suolainen fetamuru sopikin makeaan kasvisruokaan kuin nakki nakkipiiloon, ja voi olla että ilman fetaa olisin jäänyt kaipaamaan, no, juuri sitä.

























Juustopolentaa ja salottisipuli-fenkoli-munakoisopaistosta 

1/2 dl öljyä (ohje suosittaa oliiviöljyä, meillä oli rypsäriä mutta hyvin toimi)
4-5 salottisipulia kuorittuna ja kukin 4-6 lohkoksi leikattuna
1 munakoiso suupalan kokoisiksi kuutioiksi leikattuna
1 fenkoli kahdeksaksi lohkoksi leikattuna
3 rkl omenamehua
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 tl ruskeaa sokeria
suolaa, mustapippuria

250 g pikapolentaa + 1 litra vettä (tai pakkauksesi ohjeen mukaan)
reilu nokare voita
noin 100 g parmesan-juustoa raastettuna

tarjoiluun fetajuustoa murennettuna

*Kuumenna öljy syvässä pannussa keskilämmöllä. Lisää sipulilohkot tasaiseksi kerrokseksi ja anna hautua 7 minuuttia silloin tällöin sekoitellen niin, että sipuli saa hieman väriä. Sekoita joukkoon munakoiso ja fenkoli, peitä kannella ja anna kypsyä matalalla lämmöllä 25 minuuttia silloin tällöin sekoitellen.
*Lisää omenamehu, balsamiviinietikka ja ruskea sokeri paistokseen, mausta sitten suolalla ja pippurilla. (Huomioi, että parmesan ja fetajuusto tuovat suolaisuutta ruokaan. Laitoin itse paistokseen sormisuolaa silmämääräisesti ripotellen: ehkä reilu 1/2 tl.) Sekoita hyvin ja anna kypsyä matalalla lämmöllä vielä 10 minuuttia.
*Valmista sillä välin polenta pakkauksen ohjeen mukaan. (Tämän reseptin polentamäärä määräytyi ihan annospussin mukaan, ja polentaa tuli paljon reilumpi satsi kuin kasvispaistosta.) Kun polenta on valmista ja vielä kiehuvan kuumaa, sekoita siihen voi ja parmesan-raaste.
*Tarjoile polenta ja kasvispaistos fetamurun kanssa.

perjantaina, tammikuuta 11, 2013

Kuinka endiivi kesytetään

Inspiroiduin hurjasti Kotihippi ja Leipuri -blogin keittokirjahaasteesta. Samanlainen haaste ei sellaisenaan istuisi minulle, sen tiedän kertoa saman tien, mutta mikäänhän ei estä minua innostumasta keittokirjahyllystäni ylipäänsä.

Nyt innostuin Hans Välimäen Ruokaa Ranskasta Hansin tapaan -kirjasta. Kirpeän karvas endiivi ei aiemmin ole varsinaisesti huutanut päästä keittiööni, mutta tämä gratiini kuulosti ihan vastustamattomalta. Sellaista se olikin: pehmeää ja täyteläistä, mutta kuitenkin endiivin vuoksi juuri sopivan särmikästä. Ennakkoluuloiselle tässä on loisto-ohje endiivin haltuunottamiseksi!

























Endiivi-kinkkugratiini (alkuperäinen ohje kirjasta Ruokaa Ranskasta Hansin tapaan)

3-4 endiiviä
1 rkl sokeria + tilkka vettä
3 rkl voita
1/2 sitruunan mehu
1/2 appelsiinin mehu
2 dl vettä
suolaa ja mustapippuria
3 suurta tai 6 melko suurta viipaletta hyvää kinkkua (savu- tai ylikypsää tai ilmakuivattua)
4 dl béchamel-kastiketta
4-5 rkl juustoraastetta

*Aloita valmistamalla noin puolen litran béchamel-kastike, ohje löytyy esimerkiksi hs.fi:stä. (Voit toki käyttää myös valmista, vain kuumennettavaa béchamel-kastiketta, johon Välimäki ohjeessaan viittaa, jos sinulla sellaista on.)
*Kuumenna pannu tai suuri kasari, lisää pohjalle sitten 1 rkl sokeria. Sulata sokeri pannulla, lisää sitten voi ja ruskista endiivejä hetki. (Minä oikaisin sokerin sulatuksessa ja lisäsin kuumaan pannuun pienen tilkan vettä: sokeri suli siihen heti ja suurin osa vedestä haihtui saman tien. Tämän jälkeen lisäsin voin. Kovin ruskeiksi endiivit eivät kyllä tällä menetelmällä tulleet.)
*Lisää sitruuna- ja appelsiinimehut, vesi ja mausteet. Kypsennä miedolla lämmöllä noin 3-4 minuuttia. Nosta sitten sivuun liedeltä ja valuta keitinliemi pois.
*Voitele uunivuoka, kääri jokaisen endiivin ympärille kinkkuviipale tai pari ja aseta kääröt uunivuokaan. Kaada päälle lämmin béchamel-kastike, ripottele pinnalle juustoraaste. Gratinoi uunin ylätasolla 200°C:ssa noin 15-25 minuuttia tai kunnes gratiini on kauniin ruskea.

tiistaina, tammikuuta 08, 2013

Tuikitavalliset tomaattibruschetat

Tomaattinen bruschetta on minusta elävä esimerkki siitä, miten nopea ja tosi yksinkertainen ruoanlaitto voi yllättää. Tomaatista, valkosipulista, leivästä ja parista hassusta mausteesta syntyy paljon enemmän kuin osiensa summa.

Tämä on niitä juttuja, jotka tuntuu jopa liian simppeleiltä postattaviksi: mutta aina on kuitenkin joku, joka vielä pitää bruschettojen tekoa hankalana ja on siksi jättänyt koko homman sikseen. Unohda sellainen oletus, testaa vaikka itse!

























Tomaattibruschetat

maukkaan patongin puolitettuja paloja tai maalaisleipäviipaleita (minulla puolikas patonki = neljä puoliskopalaa)
1 valkosipulinkynsi
pari pientä tomaattia
ripaus suolaa ja sokeria
kourallinen basilikaa, tai jos tykkäät persiljasta, vaikka lehtipersiljaa
tummaa balsamiviinietikkaa
hyvää oliiviöljyä
mustapippuria
merisuolaa

*Leikkaa tomaatti kuutioiksi. Sekoita sitten pienessä kulhossa tomaattikuutiot sekä pieni suola- ja sokeriripaus. Hienonna basilika tai muu yrtti, kuten lehtipersilja, ja sekoita kevyesti kuutioiden joukkoon.
*Paahda leipää uunissa grillivastuksen alla parin minuutin ajan, kunnes se saa rapean pinnan. Puolita valkosipulinkynsi ja hiero kynnenpuolikkaita reippaasti leipien pintaan.
*Nostele leiville tasaisesti tomaattiseosta. Ripottele päälle balsamiviinietikkaa ja oliiviöljyä sekä mustapippuria ja merisuolaa, nauti samantien.

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2013

Ihana Pariisi

Joulun alla vietimme pitkän viikonlopun Pariisissa. Loma oli äärimmäisen rennon letkeä, sillä Pariisin päänähtävyydet oli tullut kierrettyä pikavauhdilla jo pari vuotta aiemmin. Eiffel, Louvre ja Notre Dame kuuluivat kuvioon tälläkin reissulla, mutta enimmäkseen aika kului riittävän pitkään nukkuen, hyvin syöden, puodeissa, maisemissa ja metroasemilla kierrellen ja Montmartren kauniita taloja, mäkiä ja katuja fiilistellen.

























Keittiötarvikekaupat

Sillä Sipulit olivat listanneet herkku- ja keittiötarvikepuoteja juuri sopivasti ennen reissuamme, iso kiitos siitä!


























Keittiötarvikekaupoista vaikuttavin oli E. Dehillerin (risteys 18 et 20, rue Coquillière - 51, rue Jean- Jacques Rousseau). Perinteikkäässä, varastomaisessa kaupassa tuoksui puu ja metalli, ja asiakas saattoi kuvitella olevansa vaativa keittiömestari sadan vuoden takaa. Varsinkin kellarin saavinkokoiset kuparikattilat olivat hauskoja.

Aivan lähistöllä oli pari muutakin Sipulien mainitsemaa paikkaa: leivontatarvikkeisiin erikoistunut Mora (13 rue Montmartre) sekä muuhun keittämiseen enemmän painottunut La Bovida (36 Rue Montmartre). La Bovidan vieressä, Moraa vastapäätä oli muuten myös jonkinlainen luksusherkkukauppa, jossa kävimme vain nopeasti kääntymässä. 

 





















 

Du Bruit dans la Cuisine -kauppa löytyi Saint-Lazare -aseman kauppakeskuksesta. Mora, La Bovida ja tämä olivat "tavallisia", moderneja keittiötarvikekauppoja. Jos tykkää kierrellä vastaavia kauppoja maasta ja paikasta riippumatta, niin varsinaisia ylläreitä ei ole sarjojen ja tuotteiden suhteen vastassa, mutta etenkin Du Bruit dans la Cuisine tuntui olevan valikoimaltaan edelläkävijä. Siellä viihdyin pisimpään ihmettelemässä juttuja joita en ollut ennen nähnyt. Sipulien listaamista paikoista mainittakoon vielä Pylones, joka tuntui tulevan vastaan joka kulmalla, mukaan lukien samaisessa Saint-Lazaren kauppakeskuksessa. Pylones muistuttaa vähän tanskalaista Tigeria, eli esillä on vinkeää tilpehööriä, kuitenkin kodin ja keittiön pikkutavaraan painottaen. 


























 
Herkkukaupat

Paria ihan erikseen herkkuihin keskittynyttä paikka haluaisin hehkuttaa. Majoituimme mielettömän tunnelmallisessa, pikkupuotien kansoittamassa Montmartressa, ja ihan omilta huudeiltamme löytyikin bretagnelaisiin erikoisuuksiin keskittyvä Ty Miam Goz (64 Rue d'Orsel). Mukaan tarttui niin marmeladeja, rapurilletteä kuin jonkinlaisilla merileväkasveilla muastettuja sinappejakin. Omistaja oli asialleen omistautunut ja palvelu erittäin hyvää, vaikka yhteinen kieli rajoittuikin pitkälti bonsuuriin. 

Vastaava, Provencen herkkuihin erikoistunut kauppa Premiere Pression Provence - Épicerie provencale löytyi vain pari korttelia ylempää (3 Rue Tardieu), ja siellä taas myytiin muun muassa öljyjä, etikoita, tapenadea ja anjovistahnaa.

Legendaarisen tavaratalon Galeries Lafayetten gourmet-osasto (48 Boulevard Haussmann), se paikallinen "Stockan Herkku", taas oli kuin pieni herkkukauppa jättimäisellä mittakaavavirheellä: isojen brändien lisäksi tarjolla oli paljon erikoistuotteita. Uuvuttavan paljon, mutta kannattaa silti poiketa.

Ruokapaikat

Pariisissa ehkä parasta on, että voi vain kävellä katua, poiketa sisään ovesta, ja hyvin suurella todennäköisyydellä olet poikennut paikkaan josta saa hyvää ruokaa. Perinteikkäitä, tunnelmallisia pikkubistroja riitti loputtoman paljon ainakin majapaikkamme liepeillä (sanoinko jo, että Montmartre on ihana) ja kaikkialla muuallakin? Muutama paikka jäi kuitenkin erilaisena mieleen.

 





















 

Smooth in the City on parasta sellaiselle, joka tarvitsee kipeästi aamupalan, mutta jolla voi-sämpylä-croissantti-marmeladi -yhdistelmä alkaa siinä kolmannen päivän paikkeilla töksähdellä. Smoothiet valmistuvat mehubaarityyliin tuoreesta tavarasta silmien edessä.

La Caravane (35 rue de la Fontaine au Roi) on selvästi viihtyisä rokkibaari ja hengailupaikka eikä samettiin verhoiltu pönötysbistro: mutta sieltäkin saa koko kattauksen ruokaa. Illan plat du jour oli ehtinyt jo loppua kun olimme liian myöhään liikkeellä, joten änkytimme hädissämme pöytäämme juustoburgerit. Ei muuten yhtään hassumpi ratkaisu sekään, kyseessä oli sen verran itse tehty, maukas ja mehevä versio. Alkuruoka-grillivihannekset olivat myös loistavia. 

























Bistro-kirja taskussani halusin löytää myös jotain oikein perinteikästä ja tyylikästä, ja niin me menimme lounaalle La Ferrandaiseen (8 rue de Vaugirard). Ei ollut eka kerta kun olimme vähän väärään aikaan liikkeellä, ja niinpä saimme lounaaksemme lajitelman "mitä keittiössä vielä on jäljellä" -asioita. Lanttusoppaa, jänöä (ehkä jänöä, tai sitten jotakin ihan muuta lihaa) riisissä ja pähkinäterriiniä. Rustiikkia ja fiiniä samaan aikaan. Paikka oli hurjan tunnelmallinen, mutta olimme ehkä hippasen nuorempia kuin muu asiakaskunta.

























Pariisissa on monta marokkolaista ravintolaa. Helsingissä niitä ei ole turhan montaa, joten tilaisuudesta oli napattava kiinni: Le Mansouria (11 rue Faidherbe) tarjosi eksoottisia makuja ja keltainen, itämainen sisustus jäi mieleen. Olimme paikalla heti ovien avautuessa, mikä ehkä kannatti, sillä paikka tuli sittemmin aivan täyteen. (Niin no, pöytävarauksetkin on varmaan keksitty mutta tapansa kullakin...)

Muuta tietämisen arvoista 

 





















 

Jos joku lukee tätä postausta Pariisin-matka mielessään, muistettakoon että:
*Oikeasti pariisilainen turistibistro-aamiainenkin on aika mukava
*Louvressa siistiä on Mona Lisa ja Napoleonin astiat, mutta ei Ikinä Kannata Eksyä sinne egyptiläisten kivipaasien luo. Se on monotoninen kierros, joka kestää aivan loputtoman kauan.
*Hotel Audran oli oikein huokea ja siisti paikka: ja onnekas voi saada sieltä ullakkohuoneen, jossa tuntee olevansa suoraan kuin jostain taiteilijaromaanista





















*Jos tykkää La Case de Cousin Paul -valoista, löytyy Montmartresta tähänkin karkkikauppa-unelmaan vastaus
*Savon de Marseille -kaupassa (3 rue Bréa) ihastuin tuoksuviin voiteisiin ja tietysti niihin saippuoihin. Marseillehullun must.




















*Eiffeliin kiivettyään ei näe Eiffeliä. Jos sen sijaan kiipeää Basilique du Sacre-Coeurille, näkee Eiffelin ja ihan valtavan paljon muutakin. (Alas astellessa maisema on lamppuineen varsin ranskalainen, katso postauksen eka kuva.)
*Joulumarkkinakaupunkina Pariisi ei ole yhtään hassumpi. Pienempiä löytyi itsenäisyyspäivän aikaan sieltä ja täältä, äkkiseltään laskien törmäsimme ainakin neljiin, ja ne suurimmat ja mahtavimmat taitavat olla Champs-Élyséen varrella.

Kuva: Crack a Book





















Kotimatkalla ostin muuten mainion kirjan. Hauska toimittajaheppu on koonnut tarinoiksi knoppitietoa ja visiittivinkkejä. Puistoja, katukylttejä, suhdetta veteen ja ennen kaikkea kaupungin historiaa. Lentoasemalla manailin ensin, miksi löysin kirjan vasta nyt, mutta sitten keksin: jotta palaisin kaupunkiin aina uudelleen, tietty! Suosittelen kuitenkin sellaisellekin, jolla matkaliput vasta polttelevat taskussa.






keskiviikkona, tammikuuta 02, 2013

Helmiä hämärästä

Tämä blogi on olemassaolonsa aikana löytänyt aika hyvin luonnolliset uomansa, mitä tulee postaustahtiin. Samaan tyyliin kulki myös taakse jäänyt vuosi. Olen ollut oikeastaan aika iloisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän ehdin avata kotona läppäriäni. Tällä kertaa kiireinen vuosi tarkoitti paljoa hyvää: hurjan monia uusia ja vanhoja kokemuksia, paikkoja, juttuja, tyyppejä, harrastuksia, menoja, saunailtoja, kokkailuja, kävelyjä, reissuja... Toisaalta, juuri nyt toivon alkavalta vuodelta pari kierrosta hitaampaa vauhtia: ehkä sellaista, että ehtisi ihan huvikseen kirjoittaakin.

Ongelma kun on tietysti se, että hyvät jutut meinaa unohtua ellei niitä tallenna. Näin ollen päräytänkin vuosikatsauksen hengessä eetteriin tällä kertaa joukon bloggaamatta jääneitä huippujuttuja, taitavat kaikki olla syksyltä. Tulevat internet-sukupolvet ja minä hatarapäinen itse, olkaamme hyvät:

























Syysauringon vielä paistaessa paistoin Jannan postaamaa punajuuripiirakkaa. Punajuurien marinointi ja runsas fetatäyte tekivät tästä ihan huikean hyvää. Kokeilkaa vaikka.

























Stadin silakkamarkkinoilta ostin koukuttavan hyviä aurajuustosilakoita, ja niiden seuraksi tein virolaista salaattia, jonka opin edellistalvena Marttojen kurssilla. Takuuloistavaan salaattiin tulee keitettyjä härkäpapuja (muista keittäessä riittävä suola!), purjoa, omenaa, palvikinkkua, pippuria, sitruunaa ja ranskankermaa. Alkuperäisessä ohjeessa taisi olla majoakin, mutta melkein parempaa tää on vain ranskankermalla.


























Yksi keittokirjaleikki johti Parhaat ruokasienet ja maukkaimmat sieniherkut -kirjaan, ja sitä kautta puolestaan kylmäsavulohella ja tuorejuustolla täytettyihin, parmesanilla kuorrutettuihin herkkusieniin. (Ne paistettiin uunissa vielä kuvan ottamisen jälkeen.) Hieman omituista, mutta ihan älyttömän runsaan, voimakkaan, hyvän makuista.

 























Jossain vaiheessa ostin Liidelistä chorizo-pötkön. Jos talouden toinen puolisko on vaihtarireissussa, niin voin muuten kertoa, että tuollaisen pötkön kuluminen kestää aivan järjettömän kauan! Kulutin sitä ainakin ylettömän paprikaiseen, tomaattiseen, fetaiseen ja basilikaiseen pastaan. Saattoi siinä pastassa olla aika reippaasti valkosipuliakin.


























Jossain vaiheessa tein valtavan satsin thaikku-wokkia. Tämä on mainitsemisen arvoinen asia siksi, että se oli ihan liian mones kerta kyseistä lajia. Puhumattakaan tietysti siitä, että sitä kertasatsiakin sai syödä monta päivää. Kyllästyin, enkä ole moneen kuukauteen tehnyt wokkia kotona sen jälkeen.


























Tähän sen sijaan en kyllästynyt sitten millään. Siis BBCGoodFoodista inspiksen saaneeseen kvinoa-salaattiin ja sen variaatioihin. Perusidea on, että pohjaksi keitetään quinoaa ja sitten sekoitetaan kuumaan, valutettuun jyväsettiin yrttejä ja sitruunamehua. Raikas sitruunan ja yrttien maku imeytyy koko ruokaan, oli höysteenä sitten halloumia tai fetaa, tomaattia tai paprikaa. Toimii, vaikka kvinoan vaihtaisi bulguriinkin. Toimii, tarjoili sitten kylmänä tai lämpimänä.




























Wok-kyllästyksen vastapainoksi kaipasin jotain tosi maanläheistä ja yksinkertaista, ja niinpä keittelin herkullista soppaa perunasta, ruusukaalista ja rakuunasta. Oli hienoa, miten maku muuttui ihan vain pitkän haudutusajan ansiosta. Pekoni ei pahentanut tätä ollenkaan.


























Vuoden parhaat lihapullat bongasin Anzkun kauhasta kajahtaa -blogista. Keftoja ovat nämä, ja todella inkiväärisiä.


























Joulupikkujouluista jäi yli tähteitä, jotka johtivat luksuspastaan. Luksuspasta piti sisällään kerrrrmaista sinihomejuustoa, saksanpähkinöitä, parsakaalia ja viinirypäleitä. (Sekä tietysti tavallista luksuksempaa penne-pastaa, jonka olin ostanut, koska olin ostanut rikkinäisen radion, jonka sitten olin palauttanut, minkä vuoksi olin saanut hyvityksenä lahjakortin erääseen nimettömään tavarataloon, jossa oli myös ruokaosasto, ja jos on lahjakortti niin sehän on niinkuin ilmaista menoa se, ja kiitos tämän päätelmän söin sen lahjakortin ansiosta monta kertaa aika hyvin.)

























 
Syksyllä Helsingin Yrjönkadulle avattiin Rulla. Se ansaitsee tulla muistetuksi useamman kymmenen erilaisen ravintolahetken joukosta. En tiedä, voiko mikään olla yhtä raikasta ja... vaan ihan erilaista kuin mikään muu!

























Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta jääkaapissa möllöttävän HP-kastikkeen kanssa. Edelleen olen sitä mieltä, että se on todella omalaatuisen makuista, ja sulautuu osaksi järjellistä makukokemusta melko harvoin. Mutta ihan sattumalta löysin täydellisen yhdistelmän! Ei kannata oudoksua vaan kokeilla: Nämä quesadillat syntyvät niin että levitetään tortillalätylle aivan pieni tiraus HP-kastiketta, laitetaan tortilla kuumaan, kuivaan pannuun, asetellaan päälle siivut herkullista palvikinkkua sekä herkullista, rasvaista edamia. Tipotellaan muutama tippa vihreää tabascoa perään, lisätään toinen lätty päälle, käännetään koko juttu kertaalleen ympäri ja painellaan lastalla kevyesti, kunnes juusto on sulanut. Niin hyvää.

























Joulun alla opin vielä uuden asian, oujee! Maustesilakoiden tekemisen, nimittäin. Silakkafileiden nylkeminen eli nahattomaksi tekeminen oli  huvittavan helppoa, vaikka psyykkasin itseäni siihen tuntitolkulla. Peukku vain kylkifileen kulmaan ja nahka irti. Suosittelen, koska nahaton maustesilakka on sata kertaa paremman makuinen kuin nahallinen. Siskon vinkeillä syntyivät loistavat valkosipuli-sinappisilakat, eli tämä HS.fi -ohje karkealla dijonilla ja moninkertaisella valkosipuli- ja tillimäärällä.